New Yorkin Laulumiehet

 

By Jean Pellinen

 

Now that the New Yorkin Laulumiehet have ceased to exist, I believe it is timely for me to attempt to record the wonderful story of the much beloved Finnish Male Chorus of New York.  The roughly 65 years of its existence can now be put into perspective.  The trials and tribulations are similar to that of most ethnic organizations and, of course, the New Yorkin Laulumiehet (NYL) proved to be no exception.

 

From its very beginning in 1920, one individual must be given credit for its history, namely Yrjö “Sjoba” Sjöblom.  He was a founding member of the NYL, as well as Chairman from inception until 1964, when he was named Honorary Chairman (Kunnia Puheenjohtaja).  Sjöba, as we knew him, was born in 1889 in Norinkylä, Finland, Teuva District.  In 1892 his family immigrated to the Pennsylvania-Ohio area already populated with Finns.  As a young man Yrjö moved to Brooklyn, NY where among his interests was male chorus singing, in which he continued to be active until his death in July 1971.  Jussi Himanka wrote of Yrjö’s final rehearsal only a few weeks before his passing.  “NYL always ended rehearsals by standing and singing Yrjö’s words to the Amerikan Laulumiehet (AL) theme song ‘Lauluveikot’ (Cornell University alma mater song).”  Jussi noticed how tired Yrjö seemed during the singing. “Yrjö had a vague smile, not the usual contentment he had shown over the many years.”  Yrjö died only a short time before the departure of his beloved AL for its third tour of Finland.  Yrjö Sjöblom was the major force in organizing both of these magnificent choral groups, the NYL and the AL.  For fifty one years he was the heart and soul of the NYL, the “Grand Old Man” of Finnish male chorus singing, leaving his mark on both sides of the Atlantic.  Yrjö was a man of deeply held principles, an excellent oral and written communicator in both languages, and further, as an impresario, he managed several North American tours of the very best male choirs from Finland.  He was truly an ambassador of Finnish-American Culture.

 

 

 

 

The following is his written history of the New Yorkin Laulumiehet

 

Yrjö Sjöblomin Kirjoitus: Laulumiesten Historiaa

 

Alku

 

Eräänä helteisenä elokuun iltana vuonna 1920 kokoontui New Yorkin ja Brooklynin n.s. kansallismielisten seurojen valitsema ohjelmatoimikunta  - pastori Kalle Mäkinen ja New Yorkin Uutisten silloiset toimittajat Armas Uksila ja Yrjö Sjöblom – panemaan teloille valmisteilla olevan Suomen itsenäisyyspäivän juhlan ohjelmaa.  Juhla oli päätetty pidettäväksi jouluk. 6 päivän tienoissa raittiusseura Tähden salissa (suurimmassa saatavissa olevassa) Lexington avenuen ja 125 kadun kulmauksessa.

 

Pohdittiin ohjelmaa – ketä pyydetaan puhujaksi, ketä lausujaksi, keitä solisteiksi, jne.  Suunnitelmat saatiin hahmotettua.  Neuvottelujen yhteydessä toimittaja Uksila, hyvä laulaja, entinen Suomen akateemisten kuorojen jäsen, ehdotti, että koetettaisiin saada juhlaan myöskin mieskuorolaulua.  Meillä ei ollut mieskuoroa, mutta – “täällähän on useita hyviä laulajia,” sanoi Uksila innoissaan; “kutsutaan heidät yhteen ja tehdään mieskuoro, tilapäinen tietenkin, tuota varten!”  Hyvä!  Mikäpä sen sopivampaa, myönsivät toiset toimikunnan jäsenet.

 

Kevät

 

Tulisieluinen Uksila ryhtyi viipymättä toimeen.  Ennen pitkää hänella oli listallaan kantajoukko ja ankkurimiesten lisäksi värvättiin meitä muita heikompia voimia.  New Yorkissa oli siihen aikaan useita opiskelevia teknikoita, insinöörejä ja liikemiehia, osalta entisiä Y.L:n ja Teekkarikuoron jäsenia, muutamia sellaisiakin, jotka väittivät olevansa “korvattomia,” niinkuin muistaakseni insinööri Kaarlo Ilmari Levanto ja hiukan myöhemmin insinääri Ensio Salmenkallio ( joista Suomeen palattuaan on tullut varsin huomattavia hakoja, vuorineuvoksia ja ties mitä ).

 

Kuoro saatiin suurin piirtein valmiiksi.  Mutta mistä saadaan pätevä johtaja?  Luojan armias johdatus oli puolellamme.  Suomesta oli juur’ikään saapunut nuori merimiespastori Urho Muroma, aito kuoromies, Y.L:n varajohtajanakin toiminut.  Hän asui nuoren helakanpunaposkisen rouvansa kanssa Kalevan Naisten Kodissa (pienoishotellissa) Brooklynin 7. avenuen ja 43. kadun kulmassa.  Kysyttiin, suostuisiko hän opettamaan ja johtamaan tätä tilapäistä mieskuoroa itsenäisyyspäivän juhlassa?  Hän suostui “mielihyvällä” kuten hän sanoi.  Niin alettiin pitää harjoituksia vuoden 1920 syyskuussa ja edelleen joka viikko.

 

Itsenäisyyspäivä tuli.  Laulajat kiipesivät Tähden lavalle.  Meitä oli muistaakeni 23 miestä – ei siis suuren suuri joukko, mutta äänet tasaisesti melko hyviä ja jokainen äänijaosto hallitsi “stemmansa.”  Lauloimme tuossa juhlassa Suomen laulun, serenaadin Lähteellä, Kajanuksen Sotamarssin, Porilaisten marssin, ja lopuksi Bortnianskin Isänmaan virren Oi Herra siunaa Suomen kansa.  Esiintymisemme oli enemmän kuin täysiosuma.  Ylesö oli haltioissaan.  “Tuollainen kuoro on pidettävä pystyssä; se ei saa jäädä tilapäiseksi,” kuultiin joka taholta.  Ja laulajat itse olivat innostuneita.  Päätettiin jatkaa harjoituksia.

 

Keskusteltiin periaatteista; myöskin nimestä.  Ei tahdottu matkia Helsingin Laulu-Miehiä vaan hyväksyttiin yksisanainen Laulumiehet ilman tavumerkkiä.  Myös tehtiin tämä yksimielien päätös: “Amerikkalaisten laulujen kunnollisia englanninkielisiä laulajia meistä ei tule.  Harrastakaamme siis suomalaista ja suomenkielistä laulua.  Hyvällä suomalaisella laululla me saavutamme enemmän myönteistä huomiota amerikkalaississakin yhteyksissä kuin kehnolla englanninkielisellä laululla.”  Tämä oli New Yorkin Laulumiesten kulmakivi, eikä sitä ole sittemmin siirretty.

 

Kunpa muistaisin noiden ensimmäisten Laulumiesten nimet!  Täytyy vain mainita ne, jotka muistan.  Ensi-tenoreita olivat mm. Hannes Saari, Jaakko Rautiainen, Eino Forsblom (sittemmin Arrakoski), Otto Pyykkönen, aloitteentekijä Armas Uksila sekä hiukan myöhemmin Rikhard Granfors, Vainö Sarlin y.m.; toisia-tenoreita konsuli Eero Hagan, Kalle Säämänen (joka toimi kuoron kirjurina), Pekka Palmu, y.m.; ensi-bassoja Antti Panttila (mainio baritoni, jonka bravuureita oli m.m. Väinön Hymni Merikannon oopperasta Pohjan Neiti), August Kavin ja sittemmin Jukka Mäki; toisessa-bassossa eritoten loistava basso-profundo Saki Hevonpää seka pian mukaan tullut Santeri Pasola, joka lauloi Metropolitan-ooperan kuorossa ja jolle jymisevä kontra-A oli helppo saavutus.  Sakin ja Santun vertaisia bassoja on Suomenkin kuoroissa ollut vain harvoin.  Kun ne pojat lauloivat Himmene jo niin takuulla himmeni hiiden hurtta!

 

Useimmat noista alkuperäisistä Laulumiehistä ovat jo siityneet sinne missä “maan melu haipuu.”  Monen veljen paarien ääressä on saatu laulaa Integer vitae.

 

Lundströmin johtajakausi

 

Kevätpuoleen v. 1921 pastori Muroma ilmoitti palaavansa Suomeen.  Me surimme kovasti, mutta mikäs siinä auttoi.  Pastori Muromasta tuli sittemmin hyvin kuuluisa rovasti.  Han kuoli Helsingissä 6-25-66.

 

Muroman poistumisen jälkeinen “kenraalipaussi” ei kestänyt kauan.  Saatiin tietää, että piakkoin saapuu pääkonsulivirastoon tuomari Edvin Lundström, hyvä muusikko.  Saimme jo ennakolta häneltä myönteisiä toiveita.  Lundstromin tuloa odotellessa ei oltu toimettomia.  Jatkettiin harjoituksia omiin nimiimme.  Se kävi jotenkuten laatuun, koska useimmat silloiset laulajat olivat nuottienlukutaitoisia.  Lisäksi me saimme avustusta varsin huomattavalta taholta, Professori Selim Palmgren, joka konserttimatkansa järjestelyä odottaessaan asui rouvansa Maikki Järnefeltin kanssa Kalevan Naisten Kodissa, meidän harjoituspaikassame, opasti meitä hyvin merkitsevästi.  Myöskin me silloin tällöin saimme ohjausta Väino Solalta ja Martti Similältä.  Niin aika kulahti.

 

Syksyllä 1921 saapui varakonsuli Lundström ja heti ensimmäisissä tulonsa jälkeisissä harjoituksissa me totesimme, että hän jopa ylitti hyvät odotuksemme.  Hän oli hyvä laulaja, kuorolauluohjelmiston tuntija ja amatööriksi harvinaisen hyvä pianisti.  Aloimme edistyä ennätysvauhdilla.  Jo tammikuun 21 päivänä 1922 me pidimme Imatran talolla Brooklynissä suuren konsertin.  Ohjelmamme jälkipuoliskolla esitettiin operetti “Castilian ruusu,” vilkasta espanjalaista musiikkia.  Ohjaaja ja lavastaja Hannes Saari, jonka kirkas tenori oli silloin parhaimmillaan.  Laulajat: Martta Lundström, Johtajamme rouva; Hannes itse, Tyyne Sjöblom ja Antti Panttila.  Kansan vaatimuksesta esitettiin sama ohjelma Tähdellä viikkoa myöhemmin.  Se oli meikäläisen sivistyselämämme renessanssiaikaa!

 

Lundströmin aikana pidimme useita muita konsertteja, lauloimme musiikkijuhlassa Luonnonhistoriallisen museon salissa, järjestimme naamiohuveja, pukutanssiaisia, y.m.  Se oli nousun ja innostuksen aikaa.  Oltiin nuoria, niin me kuin yleisökin.  Nuorena “koko maailma on edessä avoinna-vastuksen murtuvan kuin palaneet langat ja sielu on lannistumatonta uskoa täynnä,” kirjoitti Linnankoski.

 

Hymyilevä Honkonen saapui

 

Niin sydämettömiä olivat Suomen ulkoministeriön herrat, että kutsuivat Edvin Lundströmin kotiin,  heittivät lähetysstöneuvokseksi Berliiniin.  Tuosta meikäläiset miettimään:  mikä nyt neuvoksi?  Olin vailla uutistoimittajaa New Yorkin Uutisiin.  Tiesin, että Chicagossa asuva Jallu Honkonen on pystyvä kynämies ja ennen kaikkea kokenut kuoronjohtaja.  Honkonen kutsuttiin Uutisten toimitukseen.  Jallu tuli ja syksyllä 1922 hän otti Laulumiesten ohjaksen käsiinsä.  Honkosen vaikutuskausi olikin kestävimpiä Laulumiesten historiassa-lähes parikymmentä vuotta.  Talvet aherrettiin laulun kimpussa ja useana kesänä järjestettiin purjehdusmatkoja itsemme ja kansan iloksi.  Kesällä 1922 tehtiin ensimmäinen purjehdusmatka Captain-saarelle Long Islandin Salmessa.  Laivaamme Mahtui vain sata henkeä, ja rannalle jääneet purnasivat niin surkeasti, että seuraavana kesänä vuokrattiin Kolme samankokoista laivaa.  Kesällä 1924 tehtiin suurin tämäntapainen tempaus.  Vuokrattiin Hudson River Day Linen iso laiva, johon mahtui 630 henkeä.  Kaikki pyrkijät eivät nytkään päässeet mukaan.  Seilattiin Bear Mountainille saakka.  Yrityksemme oli niin hedelmällinen, että meille jäi netoksi n. 800 dollaria!

 

Marrask. 3 pnä 1925 Laulumiehet lauloivat osan ohjelmasta konsertissa, joka pidettiin Vapaamuurarien temppelissä Suomen sotaleskien ja orpojen hyväksi.  Muut ohjelmaan osallistujat olivat Selim Palmgren, Maikki Järnefelt, Väinö Sola ja Jean Theslöf.

 

V. 1928 Laulumiehet voittivat kunniakilven  Music Week Associationin toimeenpanemassa New Yorkin kuorojen välisessä laulukilpailussa.

 

Vuonna 1929 saapui Suomesta Sibeliuksen Laulumiehille säveltämä Siltavahti (sanat Väinö Solan).  Tämä laulu oli Amerikan Laulajien ohjelmassa Suomen-konserttimatkalla v. 1956.

 

Takatalvi

 

V. 1930 – luvulla alkoi maailmanlaajuinen taloudellinen lamakausi (the Great Depression).  New Yorkin alueenkin suomalaiset miehet joutuivat lähtemään töynhakuun kuka minnekin.  Laulumiesten rivimiehistö supistui siihen määrin, että vihdoin pitkän kamppailun jälkeen pääettiin liittyä sekakuoroon, New Yorkin Laulajiin (jota myöskin johti Jallu Honkonen).  Naisvoimaa näet oli paljon enemmän kuin miesvoimaa (niinkuin muillakiin aloilla tässä nurjassa maailmassa).  Eikä kuunteleva yleisö tuosta yhtymisestä kärsinyt.  Sekakuoro oli hyvä.  Se sai laulaa omien tilaisuuksien lisäksi monissa huomattavissa Amerikkalaisissa yhteyksissä, m.m. Commodore-hotellissa, Grand Central Palacessa, New Yorker-hotellissa, Metropolitan oopperassa pidetyssä laulujuhlassa y.m.  Harjoitukset pidettiin Imatralla.

 

Uusi kevät

 

Syksyllä 1939 alkoivat venäläiset pudotella Molotoffin “leipäkoreja” Helsinkiin ja muualle.  Talviosota kuohutti mieliä kaikkialla maailmassa, eritoten Amerikassa.  Ent. Presidentti Hoover tuli Help Finland nimisen järjestön johtoon.  Kaikennimisen amerikkalaiset yhdistykset järjestivät avustustilaisuuksia Suomen hyväksi.  Näihin pyydettiin suomalaisia kuoroja laulamaan.  New Yorkin Laulajilla (sekakuorolla) oli ylirasittumiseen saakka kysyntää.  Heräsi ajatus:  Tässähän olisi kahdellakin kuorolla tehtävää yli tarpeen.  Mitähän jos nostettaisiin Laulumiehet jälleen omille jaloilleen, herätettäsiin ulos Vipusen vatsasta.  Miehiä oli jälleen kasaantunut New Yorkin liepeille.  Kehoittavat äänet vastasivat tiedusteluihin.

 

Johtaja Honkonen puolestaan oli valmis.  Missäkö Harjoiteltaisiin?  Menin Victoria-hotellin isännän Roland Bakerin puheille.  Tunsin hänet vuodesta 1938 lähtien, jolloin Ylioppilaskunnan Laulajat oli majoitettu Victoriaan.  Kysyin, saisiko suomalainen mieskuoro harjoitella jossakin hotellin nurkassa.  “A Finnish chorus?  Sure. You may have the main ballroom,” vastasi Mr. Baker.  Mutta tuon ison juhlasalin vuokra olisi meille varmaan ylivoimainen, sanoin.  Mr. Baker hymyili.  “You Finns may have the use of it, once a week, for nothing.”  Sellaisia miehiä löydetään joskus tässä materialistisessa Amerikassakin.

 

Laulumiehet, entiset ja uudet, kutsuttiin harjoituksiin Victoriaan.  Siellä saatiin harjoitella lähes viisi vuotta.  Kun Mr. Baker sitten ilmoitti muuttavansa Floridaan, käsitimme, että meille olisi parasta etsiä jokin toinen harjoituspaikka.  Saimmekin kouluhallitukselta luvan harjoitella Washington Irving korkeakoululla.

 

Serenaadeja presidentille

ja presidentin äidille

 

Mutta jatkakaamme muistiinpanojen poimimista.

 

Huhtik. 13 p. 1940 Laulumiehet kutsuttiin laulamaan ent. Presidentti Herbert Hooverin syntymäpäiväjuhlaan New Yorkin Yale-klubissa.

 

Huhtik. 25, 26 ja 27 päivinä 1940 Laulumiehet laulovat Bronxvillen American Legionan toimeenpanemissa kolmipäiväisissä avustusjuhlissa.

 

Toukok. 16 p. 1940 Laulumiehet lauloivat New Yorkin Maailmannäyttelyn Suomen Paviljongin toisen-vuoden avajaisjuhlassa.

 

Kesäk. 10 p. 1940 Laulumiehet lauloivat radioasemalla WNYC.

 

Kesäk. 22 p. 1940 pidettiin Maailmannäyttelyssä “For Finland” – juhla, jossa Laulumiehet lauloivat.  Juhlassa esiintyi myös iso sekakuoro, jota johti kapellimestari Tauno Hannikainen.  Lokak. 17 pnä me lauloimme Suomen Paviljongin lopettajaisjuhlassa.

 

Victoria-vuosina Laulumiehet järjestivät joka talvi juhlapäivälliset ja tanssiaiset.  Kutsukortteihin oli merkitty “juhlapuku.”  Eräässä sellaisessa juhlassa (lokak. 30 p. 1940) pianisti Marion Andersonin säestäjä, Kosti Vehanen, kirjoitti sanat ja sävelsi Laulumiehille Terästä ja rautaa – nimisen laulun – koko suoritus päivällisen kestäessä!  Nopea poika, Kosti!

 

Jouluk. 8 p. 1940, Sibeliuksen syntymäpäivänä, pitivät Laulumiehet puolen tunnin radiokonsertin asemalla WOR.  Sjöblom puhui Sibeliuksesta.  Sanottiin, että WOR radiokonsertin oli kytketty 147 paikallista radioasemaa kautta maan.  Laulumiehiä oli silloin 42.

 

Toukok. 3 p. 1941 Laulumiehet konsertoivat Sarah Rooseveltin (presidentti Franklin D. Rooseveltin äidin) kodissa Manhattanilla.  Kuulijoita oli rouva Rooseveltin lisäksi iso joukko New Yorkin “society” rouvia.

 

 Toukok. 7 p. 1941 Laulumiehet laulovat suuren Grace-kirkon järjestämässa juhlassa Wanamaker-liiketon juhlasalissa.

 

 Toukok. 18 p. 1941 Laulumiehet lauloivat puolet ohjelmasta N.Y:n Town Hallissa pidetyssä konsertissa, jonka oli järjestänyt naiskapellimestari Antonia Brico, johtaen Queensin naiskuoroa.  New York Times kirjoitti Laulumiehistä: “The Finnish Male Chorus sang the best fortissimo we have heard all season” (luultavasti tarkoittaen Nuijamiesten marssia).  Kaikissa näissä tilaisuuksissa oli johtajana Jallu Honkonen.

 

     

Simon Parmet tuli, näki, voitti

 

Vuonna 1942 kova kohtalo siirsi rakkaan jallumme Massan Fitchburgiin.  Jonkin pituisen tauon jälkeen saapui Suomesta kapellimestari Simon Parmet.  Hän suostui johtamaan Laulumiehiä, vaikka hänelle tarjoutui  toinenkin urakka, Elmiran, N.Y., sekakuoron johto.  Parmetin varsinainen “ase” oli tietysti sinfoniaorkesteri ja joskus hän tottumuksiensa mukaisesti unohti meidän vaatimattomat kykymme ja vaati joskus mielestämme liikaa.  Mutta tuloksia hän sai meistäkin aivan ihmeteltävällä tavalla.  Voitaisiin sanoa mitenkään vertailuihin pyrkimättä, että Parmetin johtamat konsertit olivat hienoimpia konsertteja mitä Laulumiehillä on ollut.

 

Erityisesti on mieleemme jäänyt Washington Irving korkeakoulun juhlasalissa pidetty konsertti huhtik. 28 pnä 1945.  Ohjelman jälkiosan muodostivat suurtehtävät: kaikki Madetojan “Pohjalaisia”- ooperan pääasialliset laulut, jotka tri Parmet oli sovittanut osaksi mies -, osaksi sekakuorolle, sekä mies – ja nais – solisteille, ja orkesterin tehtävät kolmelle pianolle.  Annettiin virittää koulun flyygeli ja Steinway-yhtiöltä vuokrattiin kaksi rumilusta lisää.  Pianisteiksi saatiin Miriam LeMon, Shirley Van Brunt ja Bella Medoss.  Naisavustajiksi saatiin 27 paikkakunnan heleääänisintä laulajatarta.  Toinen iso numero oli Sibeliuksen melodraama Snöfrid, jossa lausujana toimi Aira Ailio-Hedman.  Epäilemme tokko tämä konsertti milloinkaan hälvenee kuulijoitten muistoista.  Sali oli enemmän kuin tupaten täynnä kansaa, parvekkeet ja portaat täynnä, noin 2000 ihmistä.  Nettotuloja tästä konsertista oli melkoisesti yli 700 dollaria.  Ei oltu köyhiä eikä kipeitä.  Tohtori Parmetin johtamisen aikana laulumiehiä oli yli 40.

 

Jussia odotellessa

 

Mutta niinhän se on, ettei kesää aina kestä, ei tupia aina pestä.  Simon Parmet palasi Suomeen ennen vuoden 1946 taittumista.  Hän kuoli Helsingissä vuonna 1969.

 

Laulumiehet saivat lyhempiakaiseksi johtajaksi Niilo Hirven (Minnesotan poikia) ja sitten Bruno Laakon.  (Laakko oli aikoinaan kuuluisan Dallape-orkesterin perustaja.)  Vieläpä eräs amerikkalainen urkuri nimeltä Foltz johti eräitä harjoituksiamme.  Oltiin toisinaan hiukan alakuloisia, mutta ei toivottomia.  Eräs parhaita tukipylväitämme oli uudelleen Suomesta saapunut maisteri Eino Railimo, mainio laulaja ja innokas kuoromies, tätä kirjoitettaessa Laulumiesten puheenjohtaja.

 

Sitten taas alkoivat “kimmeltää kirkkahat taivaalla tähtöset” kun Jussi Himanka saapui Suomesta jouluk. 10 pnä 1947.  Jussi oli ikuinen YL-listi, toiminut Y.L:n varajohtajanakin professori Martti Turusen apurina; tunsi suomalaiset mieskuorolaulut tarkemmin kuin kymmenen sormeaan, soitti pianoa hyvin kätevästi ja oli iloisen, huumorintäyteisen luonteensa takia mitä suosituin kaveri.  Hän lupautui ilman muuta Laulumiesten johtajaksi.

 

Himangan aikaiset Laulumiesten edesottamukset lienevät useimmille lukijoille niin tuttuja ja muistossa pysyneitä, ettei ole tarvis lähteä niitä tarkemmin luettelemaan.  Esim. laulanta Montclairin hienossa klubitalossa, esiintyminen N.Y. Athleticklubin hotellissa, laulu WNYC radioasemalla, konserttimatka Massan Quincyyn ja Fitchburgiin, osallistuminen Kanadan suomalaisten laulujuhliin Totontossa ja jälleen Windsorissa, vuotuiset konsertit omassa kaupungissa ym.

 

Erityistä  mainintaa ansaitsevat yhteiskonsertit eestiläisen kuoron kanssa N.Y. Town Hallissa kolmena vuotena peräkkäin, Eesti Meeskoorissa oli n. 80 laulajaa, meitä vain hiukan yli 30.  Kumpikin kuoro lauloi oman osuutensa Ja sitten laulettiin yhteisesti sekä suomalaisia että virolaisia lauluja.  Vaikka meikäläisiä oli noin “piskuinen lauma” väittivat monet kuulijat, että me pidimme puoliamme sangen hyvin.

 

Vuoden 1952 yhteiskonsertissa oli eestiläisten solistina viulutaiteilija Hubert Aumer Bogotasta, Colombiasta, ja Laulumiesten solistina oopperalaulaja Kim Borg Helsingistä.  Lukemattomista Jussi Himangan aikaisista konserteista on erityisesti mainitsemisen arvoinen Connecticutin Plainfieldiin tekemämme vierailu v. 1950, solistinamme oopperalaulaja Väino Sola (viimeisen Amerikan-konserttimatkansa ohessa).  Toisen kerran oli solistinamme säveltäjä Einojuhani Rautavavaara (piano).

 

Amerikan Laulajien mukana

 

Ajatus Suomenmatkan tekemisestä oli jo kauan kytenyt Laulumiesten mielessä, ja tuota hiipuvaa hiillosta virittelivät useat vierainamme käyneet ja harjoituksissamme mukana olleet huomattavat Suomen muusikot, sellaiset kuin Felix Krohn, Nils-Eric Fougstedt, Severi Saarinen, Pentti Nikulainen, y.m.  He kehoittelivat Amerikan suomalaisia mieslaulajia tekemään konserttimatkin Suomeen.  Aluksi hullunrohkealta näyttävä suunnitelma kypsyi vältitellen.  Muodostettiin toimikunta ja valtuutettiin rivimies Eino Railimo Amerikan Laulajiksi nimitetyn kuoron “manageriksi.”  Han teki tiedusteluja tunnettujen laulajien keskuudessa kautta Yhdysvaltain ja Kanadan.  Näännyttävän työn tuloksena oli, että saatiin 40 miestä lupautumaan lähtemään Suomenmatkalle omine kustannuksineen.  Näistä kuitenkin muutamia tippui pois viime tingassa, niin etta Stockholm-laivan kannella lähdettäessä oli 36 laulajaa ja tusinan verran laulajien rouvia.  Johtajaksi valittiin ilman muuta Jussi Himanka ja varajohtajaksi Ralph Harju Illinoisin Waukeganista, johtokunnan puheenjohtajaksi Eino Railimo.  Suomenmatkan impressariona oli veli Railimo ja paikanpäällä toimivana impressariona Y.L:n Kalervo Viinikainen.

 

Niin päästiin Suomeen.  Harjoituksia laivamatkalla johti Ralph Harju ja joskus varajohtaja Matti Pennanen Totontosta.  Lentäen saapunut Jussi Himanka ehti johtamaan Turun ja Porin konsertit kunnes säälimättömät isännät kutsuivat sähkeitse hänet palaamaan hopusti takaisin New Yorkiin.  Muut konsertit aina Kemiä ja Rovaniemeä myöten johti Ralph Harju, vieläpä viimeisen Konservatorion salissa Helsingissä.  Tämä Suomenkonserttimatka vuonna 1956 oli unohtumaton historiallinen tapaus.  New Yorkin Laulumiehiä oli mukana neljätoista.

 

Eräs Jussin kenraalipaussi

 

V. 1959 loppupuolella Jussi Himanka joutui toimiensa takia siirtymään Connecticutin Voluntowniin-liian pitkän matkan päähän voidakseen hoitaa Laulumiehiä.  Mutta taas Luoja lähetti meille apua: Suomesta saapui opiskeluvuotta viettämään nuori muusikko Ilkka Kuusisto, säveltäjä Taneli Kuusiston poika.  Hänestä tuli näppärä ja tarkka kuoronjohtaja.  Hän johti meitä koko kevättalven v. 1959 mutta palasi sitten Suomeen.

 

Vuoden 1960 syksyllä meidän täytyi turvautua veljeskansan apuun.  Eesti Meeskoorin ensimmäinen johtaja August Ruut johti meitä siihen saakka kunnes Jussi tuli takaisin Voluntownista.

 

1960-luku on ollut toiminnallisesti erittäin vilkasta.  Kuorolla on ollut esiintymisiä vuosittain suomalaisissa juhlissa, omissa konserteissa ja jopa amerikkalaisissa tilaisuuksissa.

 

Diminuendo mutta eihän morendo?

 

Niinpä sitä on tähän asti rimpuiltu-puoli vuosisataa!

 

Enimmäkseen taival on ollut hikistä vastamaata, harvoin helppoa myötämäkeä.

 

Voi olla, että meidän “kunniamme päivät” ovat takanapäin-siltä joskus näyttää tällaisen “viimeisen mohikaanin” mielestä.  Ehkä meidän on alistuttava tunnustamaan että mikään ei kestä aina.  “Sarkkasi juo...”

 

Ehkä New Yorkin Laulumiesten kuoro potee vanhuuden heikkoutta.  Mehän olemme suurimmalta osalta isoisiä tai isosiksi kelpaavia.  Nuorta voimaa emme ole paljonkaan saaneet mukaamme (muutamia ilahduttavia poikkeuksia lukuunottamatta) alituisista ja epätoivoisista ponnistuksista huolimatta.  Nuorta voimaa ei Suomesta enää saavu ja oma nuorisomme on amerikkalaistunut.  Sitä ei kiinnosta suomalainen laulu.  Odottaako meitä sama kohtalo kuin sitä vanhaa kalevalaista hevosta: “Jo se suolle vietäköhön, puulla päähän lyötäköhön”?

 

Mutta vaikka niin olisikin, niin me voimme oikeutetusti lohduttautua sillä, että Laulumiehet ovat puolen vuosisadan aikana piirtäneet muistettavan jäljen New Yorkin suomalisten historiaan.

 

Ja joskus valoisempina hetkinä me yhä vieläkin yritämme toivoa.  “Mut` unessa niin armas on ajatella noin: Viel kerran kevät saapuu ja koittaa uusi koi.”

 

YRJÖ SJÖBLOM

 

 

 

Continuum

 

Let us view the progress of the New Yorkin Laulumiehet (NYL) from a different prospective.  Looking back, the NYL has a wonderful history.  Connecting the newspaper articles, pictures, concert programs, etc., produces a delightful documentary of a colorful past.

 

One picture, as the saying goes, is worth a thousand words.  The photos, therefore, will speak for themselves with little commentary from this writer.  The first one goes back to 1922, with Director Jallu Honkonen seated in the front row, forth from the left.  The photograph was probably taken at the then Laulumiehen rehearsal hall building, the Kalevan Naisten Home, on 7th avenue and 43rd street.  This home, at the time, served as a convenient overnight quarters for Finnish visitors arriving to the Brooklyn Finntown area.  The Finnish newspaper, New Yorkin Uutiset, office in the basement of the Imatra Hall building was located nearby on 40th street.  Imatra Hall was a very popular social meeting place for Finns in Brooklyn.

 

 

 

 

Below are two early photos, the first one taken in 1926 for the Maynard, Fitchburg, and Worcester concerts, and the second one taken in 1928, with names listed below the photograph.  Faces in the first picture include Väinö Sarlin front row, first, Director Jallu Honkonen, front row, forth, and Antti Panttila front row, sixth.  The back row from the left: Yrjö Sjöblom, Ernst Grönholm, Aleksis or Santeri Pasola, and Saki Hevonpää.  Soprano Helmi Honkonen, soloist, with accompanist Martti Ollikainen, also assisted in this tour.

 

 

The 1920’s were very busy and fruitful years.  It was during this period that Jean Sibelius and many other Finnish musical greats toured North America.  Wäinö Sola was also among the many luminaries.  During his 1926 visit to Brooklyn he promised to compose a flag song, or “Lippulaulu”, for the NYL; certainly exciting times for the choir.  Correspondence went back and forth between NYL Director Jallu Honkonen and Wäinö Sola.  Eventually Jallu Honkonen’s letter to Wäinö Sola, dated January 3, 1928, expressed his enthusiasm for the poem written by Mr. Sola.  Mr. Honkonen suggested that verses 4,5,and 6 would be appropriate for this flag song.  The poem is as follows:

 

 

 

SILTAVAHTI by Väinö Sola                                    Wäinö Sola kertoo II

                                                                                                Written in 1952.  Cover shown.

 

Pois isänmaasta kun kohtalo johti                  

joukkoa nuorta ja haaveilevaa,

into – ja etsintämielessä hohti

kaukainen unelmien kultainen maa.

            Jäädä sai valtaisten merien taa

            nuoruuden armahin muistojen maa.

 

Paljon ei maallista matkalle tuotu;

saimmehan parhaimman, innostuksen!

Lahjan jot’ ei ole kaikille suotu

laulumme lahjan ja hartauden.

            Siksipä laulu nyt helkkyä voi.

            Korkehin Kunnia Suomelle soi!

 

Laulaja mahdilla laulettu silta

kansamme pirstotun taas yhdistää

ääriltä maailman kaukaisimmilta

veljemme toisihin näin lähentää.

            Laulu saa sydämet sykähtämään,

            Kestävi aikoihin iäisihin!

 

Kallioarkku vain aikansa kestää,

ruostuvi rauta ja maatuvi puu,

kaatuvi pylväät, sit’ emme voi estää,

paatiset palkitkin raunioituu                               Below is a portion of the correspondence

            Vaan silta syämistä sydämihin               between Jean Sibelius and Wäinö Sola,

            kestavi aikoihin iäisihin!                        which mentions completion of the

                                                                          NYL Lippulaulu (flag song).

Laulumies, sydänten sillan oot vahti,

kunniapaikalla sa vartioit!

Laulu on voimasi voittoisa mahti,

tenhonsa voimalla hallita voit!

            Laulumies, lippusi nostettu on,

            sillalla aaulusi raikukohon!

 

Sallimus vienyt on pois yli meren

uusihin oloihin vierahan maan.

Kunnia miehinä hengen ja veren

uhraamme puoltaen vapauttaan.

            Vaan joskin kunnian saa U.S.A.

            syömessä sykkivi Suomeni maa!

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

---------------------------------------------------------

 

It was originally assumed that the famous writer V. A. Koskenniemi would write the  words to the NYL “Lippulaulu”, however an urgency to complete the song caused anxiety within the NYL to finalize the wording.  It was then that Wäinö Sola, who was more than qualified, wrote the text.  On Janurary 1, 1928, Wäinö Sola delivered his text to Jean Sibelius.  By the fall of 1928 Jean Sibelius completed the composition, and on October 8, 1928, Mr. Sola presented this new work to NYL, together with an autographed photo of Jean Sibelius (shown below).

 

 

New Yorkin Laulumiehelle suurella kiitollissuudella ja kunnioituksella

JEAN SIBELIUS

 

 

Siltavahti

 

For several years thereafter, Yrjö Sjöblom kept in touch with Jean Sibelius, especially on his birthday.  The NYL treasurer’s report shows these mailings to Ainola, the home of Sibelius.

 

With the beginning of the Great Depression in the early 1930s the ranks of the NYL began to thin out.  Many of the singers were hard pressed to find employment and some were forced to move.  This trying period caused several of the NYL members to join the local mixed voice chorus, the New Yorkin Laulajat.  This mixed chorus performed admirably for several years at a variety of occasions.  However, the male chorus spark, “kipinä”, did not completely die.  Once again, Yrjö Sjöblom became its prime mover.  With the beginning of hostilities in Europe, and especially in Finland, the NYL awoke and was resurrected, just as the legendary Phoenix arose from the ashes.  Glorious times were ahead and with the very capable Jallu Honkonen, the singers grouped again and were ready for a new and bright future.